Synnytyksen valokuvaaminen osa 1/2 - esikoinen hätäsektiolla

Tässä olisi raskausajan päätösjaksot käsillä. Suuntaan kokemukseni avo-/aviomiehille ja tukihenkilöille.


Kyllä! Koen tärkeäksi jakaa tästäkin aiheesta sen tiedon, jonka olen kuullut/lukenut, ja ennenkaikkea kahden erilaisen synnytyksen yhteydessä kokeillut ja kokenut.

Ensimmäisellä kerralla muistan suunnitelleeni synnytyksen kuvaamista n. 8kk. Ei se kaikki suunnittelu varmaan hukkaankaan mennyt, mutta yksi asia jäi suunnitellessa huomioimatta; synnytys ei aina välttämättä mene, niin kuin oppikirjassa sanotaan. Sekin tietysti riippuu vähän oppikirjasta, mutta tilanne tosiaan voi hyvinkin muuttaa luonnettaan hetkessä.

Suunnittelussa pääroolia näytteli muutenkin epätietoisuus. En oikeastaan tiennyt, mihin valmistautua, joten yritin resurssien mukaan valmistautua kaikkeen.

Noniin.. asiaan. Lasketun ajan lähestyessä kaikki tarvittava on tietysti kameralaukussa. Akut on ladattuina tai laturissa kameralaukun vieressä. Varalaturi on kameralaukussa, samoin ainakin yksi muistikortti. Ja asiaan vakavasti suhtautuva ja elämän yllätyksellisyyden ymmärtävä tietenkin on tällä tavoin varautunut jo viimeistään raskausviikolla 24.

Lisämausteen tähän kaikkeen säätämiseen antaa se, että valokuvaaminen ei varsinaisesti ole pääteemana synnytyssairaalassa. Se ei saisi häiritä tukihenkilön päätehtävää: synnyttäjän tukemista, eikä varsinkaan häiritä itse toimitusta.

No niin tai näin - meidän esikoisen tapauksessa aika meni viikolla yli, mutta kun lähtö tuli, oli kaikki valmiina. Varsinkin ensimmäinen kerta oli jotenkin pelottava/jännittävä. Kameran mukanaolo ja kuvaaminen helpottivat omaa oloani varsinkin silloin, kun vaimo huusi päivystyshuoneessa ja minä istuskelin odotusaulassa.

 

Kuten kaikessa dokumentoinnissa, myös synnytyskokemusta dokumentoitaessa kannattaa ottaa mahdollisimman paljon kuvia - varsinkin nyt digiaikana. Tämä ei tarkoita sitä, että kuvia pitäisi "räpsiä", eli ottaa harkitsemattomia kuvia. Erikoisten kuvakulmien kokeilu saattaa tuottaa mielekkäitä tuloksia, joita voi sitten vielä viilata ottamalla samasta kulmasta useampia kuvia.

 

Olin suunnitellut ottavani säännöllisin väliajoin kuvia tietystä kuvakulmasta - sellaisesta että kuvia peräkkäin katsoessa ajan kuluminen kävisi selväksi.

Tämä jälkimmäinen olikin viimeisiä tuosta kuvakulmasta otettuja. Hetki tämän valotuksen jälkeen kätilöopiskelija huomasi, ettei kaikki ollut aivan kuten piti. Sikiön, eli Vilpun sydänäänet laskivat aina supistuksen tullessa.

Viimeistään tässä vaiheessa selvisi, että kuvaamisen etukäteissuunnittelu tuli tehtyä ehkä hieman turhan tarkasti. Toisaalta sitä ei tullut kyllä paljoa mietittyä. Oltiin menossa leikkaussaliin.

...ja hetkeä myöhemmin leikkaussalissa. Tämä kuva jäi viimeiseksi ennen syntymää. Homma meni hätäsektioon ja minut ohjattiin takavasemmalle. Niinä muutamina pitkinä minuutteina kaikki energia meni oman tajunnantason ylläpitämiseen ja pään viilentämiseen. Onneksi muutamaa minuuttia myöhemmin sain kuulla, että kaikki ovat

a) elossa, ja
b) olosuhteisiin nähden hyvissä voinneissa.

Ja koitti se hetki, kun pääsin ensimmäistä kertaa esikoistani katsomaan. Hetki vastasyntyneiden teho-osastolla oli yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Se oli niin hieno, että kun olin jo lähdössä pois, katsoi eräs ystävällinen hoitaja kameravarusteitani ja kysyi, että "oliko sulla tarkoitus ottaa joku kuvakin"? -niin tosiaan! Joo!

Tämä on ensimmäinen valokuva Vilpusta ja samalla ensimmäinen kuva, josta äitinsä hänet näki. Menin heräämöön heti kun sain luvan sinne mennä ja näytin vaimolleni tämän kuvan suoraan kamerasta.

Kuvaaminen näytteli aika suurta osaa koko seuraavan viikon, mikä sairaalassa vietettiin. Vilppu oli ensin päivän-pari teholla, jonka jälkeen muutaman päivän tarkkailussa. Näimme häntä ensimmäisinä päivinä vähän, erityisesti vaimo, joka ei pystynyt edes kävelemään, nostelemisesta nyt puhumattakaan. Valokuvia siis katseltiin paljon.

Myös tapahtumien "jälkikäsittelyssä" on ainakin omalla kohdallani valokuvilla ollut suuri merkitys. Se oli sellainen synnytys se. Halukas voi käydä lukemassa lisätiedot täältä

Ja tekniikasta kiinnostuneille: tuolloin kameralaukussa oli (tärkeysjärjestyksessään) jotakuinkin seuraavanlainen sisältö:
- Pentax *istD -digirunko
- kittilinssi (18-55) + cokin laajakulmalisäke (ehkäpä 0.7x - tämän avulla sain salissa sängyn ja kellon samaan kuvaan)
- A-sarjan SMC 50mm/f1.4
- eri valikoima manuaalitarkenteisia prime-objektiiveja välillä 24-135mm
- joku salama (Pentaxin digirungot, toisin kuin useimmat muut, eivät mene paskaksi 70-90 -lukejen korkeajännitteisistä manuaalisalamoista. Automatiikasta viis..)
- jalusta
- suklaata

Raskausajan valokuvaaminen osa 2 - koko perheen odotus

Kirjoitin tämän postauksen jo eilen, mutta en voinut päivittää blogia Bloggerin päivityksen vuoksi. En itseasiassa voinut edes tallentaa sitä. Sain kuitenkin tallennettua tämän toisaalle, ja vaikka sarjan ensimmäinen osa on nyt kadoksissa Bloggerin ansiosta, laitettakoon tämä valmiiksi kirjoitettu jatko-osa esille.

Kyllä. Elo isänä on ollut yhtä juhlaa! Vapaa-ajan ongelmia harvemmin on, mutta minulle tämä elämäntyyli on sopinut. Väitän myös, että harrastukseni on edesauttanut omaa jaksamistani arjen eri käänteissä, niin hyvinä, kuin huonoinakin hetkinä. Myönnän, että on myös ollut tilanteita, joissa muut perheenjäsenet eivät kuvaamisesta ole nauttineet, mutta juuri tuon ylemmässä kuvassa olevan kuvan kaltaisten tilanteiden varalta pidän aina kameraa mukanani.



Kävi lopulta niin onnellisesti, että Vilppu sai kuulla, että hänestä tulee isoveli. Toisen raskauden dokumentointi poikkesi kuitenkin joiltain osin ensimmäisestä kerrasta - ihan jo pelkästään siksi, että dokumentoin arkeamme joka tapauksessa. Toki painopiste hieman muuttui. Tässä kuitenkin ensimmäinen kuva Valtista.

Kesän olimme olosuhteiden pakottamassa "asumuserossa" siten, että vaimo kävi töissä tampereella ja minä valkeakoskella. Koska pidin majapaikkaa vanhempieni luona, oli Vilppukin kesän mummolassa lastenhoidollisista syistä. Pari kuukautta raskausaikaa meni siis meiltä sivu suun.

Nyt menee raskausaiheen vierestä, mutta ei kuitenkaan lopulta yhtään, joten pieni tarina tähän;

Yllä oleva heinänheittokuva oli jälkeenpäin ajateltuna jollain tasolla käänteentekevä. Sen ottaminen oli ihan yhtä spontaani tapahtuma kuin kaikki muukin kuvaaminen. Isäni kuitenkin mainitsi kilpailusta, joka oli käynnissä Valkeakosken sanomissa.

Kyseessä oli valtakunnallinen, suomen paikallissanomien järjestämä kesäkuvakilpailu, jonka voittajalle luvattiin 1000 euron järjestelmäkamera. Ajattelin, että nykyinen Sony a100 -runko tulee jonain päivänä tiensä päähän - että minä oikeastaan tarvitsisin rinnalle toisen rungon. Olin siitä haaveillut jo pitkään, mutta eipä ole ollut varaa.

Puhtaasti palkinnon motimoivana sitten näytin tuolla reissulla otetut kuvat isälleni ja kysyin, olisiko niistä joku hänen mielestään sellainen, joka saattaisi pärjätä valokuvakilpailussa. Isän mielestä heinänheittokuva oli sellainen. Kuvia sai lähettää muistaakseni kolme. Kaksi muuta lähettämääni olivat mustavalkoisia ja niitä en jostain syystä lehdessä koskaan nähnyt.

Niin tai näin, kilpailun idea oli sellainen, että n. 20 eri paikallislehteä järjesti lehdessään kilpailun. Jokaisesta lehdestä valittiin yleisöäänestyksen perusteella kolme parasta, jotka pääsivät loppukilpailuun. Minun kuvani taisi päästä äänestyksessä sijalle 2, tai 3. Finaaliin päässeistä kuvista raati valitsi parhaat.

Ja niin kävi, että eräänä tuiki tavallisena työpäivänä seuraavana syksynä oudosta numerosta soitettiin. Täysin tapojeni vastaisesti (!!) vastasin puheluun työaikana ja minulle kerrottiin, että olen voittanut koko kilpailun.

Ja palkinto seurasi perässä, siitä on tässä blogissa juttua aiempana.
Käänteentekevän tuosta kuvasta siis teki se, että nyt osaamiseni noteerattiin ensimmäistä kertaa valtakunnallisella tasolla. Se toi mukanaan itseluottamusta ja antoi tavallaan luvan arvostaa osaamistaan entistä enemmän. Se taas toi mukanaan mm. sen, että uskalsin lähteä vetämään kursseja. Opettaminen onkin ollut tähän asti lähes ainoastaan palkitsevaa puuhaa. Tässä opettaja-isäni tyylinäyte:

 Kesä oli ja meni. Syksyllä raskaus oli jo pitkällä ja kupletin juoni alkoi selvitä myös Vilpulle.

Syksy oli muutenkin mielenkiintoista aikaa. Samalla kun vatsa kasvoi ja odotettiin uuden elämän syntymistä, saateltiin Vilpun isoisoisä haudan lepoon.

Muistotilaisuudessa tuleva isoveli osallistui myös kuvaamiseen omalta osaltaan.

Arki jatkui odottaen kohti talvea...

Joitain hankintoja piti tehdä. Kun menimme hakemaan Vilppua päiväkodista ja vaunut oli mukana, hän luuli, että "no NYTKÖ se 'putti' syntyi?"

...ja pettymys oli melkoinen, kun vaunuissa olikin vain kaksi litraa maitoa ja vessapaperia..



Vaunut vietiin kuitenkin kellariin odottamaan.

Olen aikaisemmin blogissani kirjoittanut lastenhuoneemme ikkunoista ja valaistusolosuhteista. Tässä kuva vaimosta eräänä lokakuisena aamuna.

Ja tähän väliin - siitä ei ole kuin viisi vuotta, kun jääkaappini näytti vielä tältä:

 ...mutta ei siitä sen enempää.



Syksyn pimenevät illat saavat ihmiset monesti unohtamaan valokuvaamisen. Eikä ihme, sillä pokkarikameroiden valovoima harvoin riittää, eikä niiden omalla salamalla valaistut kuvat miellytä. Asia ei juurikaan muuksi muutu järjestelmäkameralla, mikäli ainoa objektiivi on mukana tullut peruszoomi, jonka valovoima on 3.5-5.6.

Viimesyksynä perehdyin taas vähän enemmän salamoiden käyttöön. Siitäkin aiheesta blogissa on jo juttua.

Alkutalvi menikin siinä, kun koitti pitää perusasioista huolta samalla, kun toisen sisällä kasvaa uusia meikäläisiä. Perusasioihin tietysti kuuluu tulevan isoveljen valmentaminen tulevaan.

Moni asia mietitytti, meitä kaikkia...

tässä appensa yrittää tehdä parhaansa korjatakseen perätila-asetelman...

Ja kuinka ollakaan, toista lasta odottaessa huomasin, että minulla on harmaa partakarva.


Vuodenvaihteen ja samalla lasketun ajan lähetessä haettiin vintiltä Vilpun vanhoja vaatteita.

 Luulen, että viimeistään näihin aikoihin kissavanhuksemme Ruusukin alkoi haistaa palaneenkäryä. Tämmöinen setti meni laukkuun, joka seurasi mukana laitokselle.

Ja synnytykset ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Niistä seuraavalla kerralla.

Blogger hävittää postauksia

Taitaa loppua blogin pito tällä ohjelmalla. Ilmoitan uuden osoitteen myöhemmin.

Raskausajan valokuvaamista osa 1 - dokumentointi

Tämä teksti aloittakoon yhdenlaisen tiivistelmäkirjoitussarjan raskausajan ja synnytyksen valokuvaamisesta.

No juu. Raskausaikana asian subjektiivinen tarkastelu on vaikeaa - ei ikäänkuin näe metsää puilta ja toisaalta kokeilee yhtä sun toista. Tämän artikkelin tarkoitus onkin jakaa omia kokemuksiani ja asioita, jotka jälkeenpäin ajateltuna tuntuvat hyviltä. Ennen muuta tämä on dokumenttisarja, jonka pohjana on omat kokemukset ja ajatukset. Haluan jakaa tämän siksi, että koen raskauden olevan tärkeä asia paitsi dokumentoitavaksi, myös valokuvaamisen antavan uusia ulottuvuuksia ja jopa voimaa sen kokemiseen ja käsittelyyn.

Mielenkiintoista on se, että yhdeksän kuukautta on aika pitkä aika. Siitä ajasta selvästi näkyvää aikaa on kuitenkin vajaa puolet, ja vaikka aika matelee loppua kohden, ei siitä kuitenkaan tahdo jälkeen päin hirveästi muistaa - ainakaan minun tapauksessani. Ja minä itsehän en luonnollisesti enkä epäluonnollisesti ole koskaan ollut raskaana, mutta vaimoni on.

Vaikka pyrin yleensä esittämään jokaisella kuvalla jotain tunteita herättävää, olen siis pohjimmiltani dokumentoija. Näin ollen oma näkemykseni tästäkin aiheesta pyrkii kuvin kertomaan kyseisestä ajanjaksosta. Kiitos vaimolle siitä, että sain julkaista nämä kuvat. Uskon että niistä voi moni saada inspiraatiota.

Tämä bloggaus kertoo esikoisen odottamisesta.

Tämä oli meidän tapauksessa ensimmäinen raskauskuva. Teknistä huonolaatuisuutta en osaa selittää - en muista koskaan tällaista kuvaa ottaneeni. Sen sijaan muistan uutisen kuultuani maanneeni silloisen eteisemme lattialla hyvän tovin, selällään.

Sittemmin koitin laskeskella päivämääriä ja etsiä koneelta ensimmäisen kuvan, jossa puoliso esiintyy raskaana olevana, mutta niin, ettei sitä kuvaushetkellä vielä tiedetty. Tähän päädyin.

Raskauden kuvaaminen saatetaan helposti ymmärtää ainoastaan vauvamahan kuvaamiseksi. Raskaus kuitenkin on aika paljon muutakin kuin kaunis vatsa. Näin minun on ainakin annettu ymmärtää. Sitä tukee myös seuraava kuva, n. viikolta 7 (jatkossa muodikkaasti "rv"=raskausviikko ).

Huonovointisen, oksentavan ja joskus jopa vähän vastahakoisenkin naisen kuvaaminen ei sinällään ole sen enempää houkuttelevaa kuin palkitsevaakaan, mikäli pariskunta ei yhdessä ymmärrä valokuvien merkitystä ja sitä, mitä ne voivat merkitä vuosien päästä - jopa, tai ehkä varsinkin omille lapsillemme. Sen vuoksi keskustelu voi toimia, mikäli kiinnostus koko harrastukseen vasta herää samoihin aikoihin kun raskaustesti näyttää plussaa. Raskausaika olisikin mitä parhain aika aloittaa valokuvausharrastus!


Asia, josta keskustellaan yleisesti vähemmän rauskaudesta puhuttaessa, on isän tuntemukset. Tämä on tietysti ymmärrettävää. Tuleva isäkin kuitenkin tuntee asioita, on varmasti monessa tapauksista kriisissä ja käy läpi asioita ennenkaikkea itsensä kanssa. Niin myös minä - tein öisiä kävelyretkiä ja mietin, miten elämä tulee muuttumaan. Maalasin kauhukuvia ja palasin taas maan pinnalle.

Alla oleva kuva on yksi tällaiselta reissulta napattu omakuva.

Meidän tapauksessa - kun vatsasta ei vielä voinut sanoa juuta eikä jaata, luettiin kirjoja ja mietittiin minkä kokoinen alkio/sikö milläkin viikolla oli. Alla olevassa pienessä kuvassa näkyy muutaman pikselin kokoinen rusina.

...eikä aikaakaan, kun vatsa näytti meidän mielestä jo    i-h-a-n   s-e-l-v-ä-s-t-i    raskausmasulta.

 Vilppua (esikoista) odottaessa oli vielä aikaa silitellä kissaa ja katsella teeveetä.

Jossain vaiheessa pesänrakennusvietti voi yllättää. Edessä voi olla muutto, kuten meillä oli. Järjestystä täytyy miettiä. Suunnittelua, suunnittelua, ja vielä kerran suunnittelua.

Ja vihdoin! Rakenneultrassa n. rv.20. On polvea, nyrkkiä, takaraivoa ja eturaivoa. Sukupuoltakin veikkaillaan.

Minä olin onnekas, kun sain kuvata rakastani lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Kasvavan vatsan ihme, varsinkin ensimmäisellä kerralla piti kameran käden ulottuvilla vuorokauden jokaisena tuntina.

Ja näkyyhän se jo ihan selvästi!

Muuttaessa uuteen kotiin koko homma konkretisoituu ihan uudella tavalla. Luopuminen vanhasta on... luopumista,

Meidän tapauksessa muutto tapahtui asuntoon, jossa oli juuri alkamassa putkiremontti. Vesiasiat täytyi hoitaa kahden rapun päässä olevassa kellarissa.

Rv 30 - paikkeilla raskaus alkaa näkyä kameralle jo kauempaakin.

Laajakulman etualaa korostavalla efektiktillä saa pääasian varmasti talteen.

Vähitellen ainakin itse aloin seurata eri tavalla myös sukulais- ja tuttavaperheiden elämää. Tässä vanhempi veljeni on järjestänyt rauhallisen koko perheen musiikkitapahtuman... tai no, tuossa on vain reipas puolikas heidän pesueestaan.

 

Raskauden loppuvaiheilla raapaistiin postiluukusta toinen nimi pois.

Hanimuun...

Ja loppumetreillä koittaa saada aikaan mahdollisimman mukavia muistoja. Jos olisin nainen, luulen, että haluaisin kuvan itsestäni rrrasssskaana.

Remonttiaikataulukin venyi ja venyi... eikä oikeastaan ole vieläkään valmistunut. Onneksi kuitenkin hätäapu oli lähellä.

Mielessä pyörii yhdeksän kuukauden ajan tietty päivämäärä: laskettu aika. Kuten tavallista, siitähän se odotus vasta alkaakin...

Vielä viimeiset muuttolaatikot...

..hieman ulkoilua..

..ja.. niin - joskushan sen on loputtava. Meillä se ensimmäinen odotus loppui 25.10.2007. Siitä lisää tuonnempana. Seuraavassa jaksossa kuitenkin vielä täydentäviä aspekteja aiheeseen, sekä mahdollisia kuvausvinkkejä. Jos sellaisia tuli tämän jutun pohjalta mieleen, siirry kohtaan 'lähetä kommentti', ja kysy.